Olen 45-vuotias äiti. Miten ironista, 6.12 syntynyt. Tuo päivä on ollut paljon muuta, kuin syntymäpäivä. Se on päivä, jota pappani kanssa aina ylväästi kunnioittaen juhlimme.
Hautasin vajaa 3 vuotta sitten veteraanipappani. Miehen, joka uhrasi koko elämänsä, nuoruutensa parhaat vuodet, jotta meillä on itsenäinen Suomi. Sodan jälkeen rakentaen valtavalla työllä turvallisen hyvinvointivaltion.
Kiittämättöminä, häikäilemättömästi te omahyväisesti lahjoitatte itsenäisyyden, jonka isovanhempamme meille taisteli. Ihmeissäni mietin miksi teillä on niin suuri viha Suomen kansaa ja isänmaatamme kohtaan.
Hämmentyneenä olen seurannut koko koronakriisiä. Miksi maamme on ajettu niin alas? Miksi on ajettu alas jopa meidän huoltovarmuutemme? Suomalainen sisu on kohta loppu. Onko se juuri teidän tavoitteenne?
Kyynel vierähtää pitkin poskea, kun yritän ajatella pappaani tämän nöyryytyksen keskellä. Ehkä on parempi, ettei tuo suoraselkäinen, luja, mutta sydämellinen maamme puolesta taistellut herrasmies ole tätä enää kohtaamassa.
Hävettää teidän puolesta.
En voi uskoa, että teillä voi olla sydän puhdas. Ehkä olen vain pikkuruinen äiti täältä maalta, mutta en ole ajatusteni kanssa yksin. Suomalainen on rehti ja suoraselkäinen. Mistä te olette kotoisin, kun valheella ja kieroudella viette kansalta isänmaan, ilman teille annettua mandaattia? Ilman, että näen kasvoillanne piiruakaan häpeää, pelkoa tulevasta tai katumusta näin huonoista päätöksistä.
Tuska sydämessäni mietin, miltä lasteni tulevaisuus oikein näyttää.
-Niina Granlund